Ensin käppäiltiin semmonen 10 minuuttia pienen purosen vierustaa, jonka jälkeen saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantuu. Puro jatkuu eteenpäin, mutta menee korkeitten kallionseinämien väliin, eli kuivalla maalla ei enää pysty käppäilemään. Kaiken lisäksi puro myös syvenee huomattavasti, ihan kainaloita myöten siellä välillä mentiin. Tämä tie oli tosin tähän suuntaan kuljettaessa pelkkä umpikuja, joka päättyy muutaman metrin korkuiselle vesiputoukselle. Toinen vaihtoehto oli lähteä kapuamaan ylös todella jyrkkiä ja kummallisesti rakennettuja portaita ylhäällä olevalle ravintolalle, josta sitten portaat jatkuivat takaisin alas, jossa odotti varsinaisen vesiputousreitin alku.
Viimeistään tässä kohtaa kannatti heittää ylimääräiset vaatteet, reput, laukut ja erityisesti elektroniset laitteet poies, koska uimahommiksi meni, jos mieli päästä pidemmälle. Kahlattiin, uitiin, rämmittiin ja kavuttiinpa myös suht vaarallisen oloista kallionseinämääkin puuhun kiinnitetyn köyden avulla. Mentiin etiäpäin ehkä joku 20 min, ennenkuin käännyttiin takas. Putoukset jäivät melko vaatimattomiksi (korkein ehkä nelisen metriä), mutta muuten kyllä älyttömän hauska kokemus!
Laura lähti takaisin autolle portaita pitkin, minä taas päätin mennä sitä alussa mainittua vesireittiä pitkin, joka tähän suuntaan kuljettaessa osoittautui jotenkuten mahdolliseksi kulkea läpi. Ensin menin useamman metrin korkuista pystysuoraa vesiputousta köyden avulla alas, nirhaisin tuossa hommassa myös kyynärpääni. Seuraavaksi tulin n. 3 metrin korkuisen putouksen yläpäähän. Putous meni kuitenkin sen verran kinkkisesti kallioiden välistä ja tämän jälkeen vielä vajaan metrin pituisen ikävän liukkaan kielekkeen päältä, että minä totesin jatkamisen ellei mahdottomaksi, niin ainakin melko vaaralliseksi. Sekunti sen jälkeen, kun päätin kääntyä takaisin, sydän skippasi yhden lyönnin ja tajusin toisessa suunnassa odottavan sen pystysuoran vesiputouksen, jota pitkin just äsken teloin itteni alas. Sitä putousta ei ollut kyllä pienintäkään mahdollisuutta päästä takaisin ylöspäin... olin siis jokseenkin loukussa. Hetken rohkeutta kerättyäni pääsin kuitenkin hyppäämään alas edessä olevasta putouksesta itseäni enempiä telomatta (vaikka toisesta suunnasta putouksen alle kahlanneet kanssaturistit olivat sitä mieltä, että hyppääminen ei tule onnistumaan..). Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta meinas kyllä kieltämättä vähän paniikkia pukata siinä kahden hengenvaarallisen putouksen välimaastossa...
Pahoittelen tätä suht pitkää sepustusta, mutta halusin jakaa tämän traumaattisen kokemuksen kanssanne mahdollisimman yksityiskohtaisesti :)
Mitään kuvamateriaalia noista extremehommista Potamissa ei valitettavasti saatu, koska tosiaa olosuhteet olivat hieman liian märät. Jokunen turisti siellä syvimmissäkin paikoissa kynti etiäpäin kädet ylhäällä digikameraa pidellen, mutta kovin kallista kapistusta en itse tonne lähtis kyllä viemään, pahimmanlaatuisen kosteusvaurion riski kun on erittäin suuri. Kastoont!
Tässä kuitenkin joitain otoksia paikan päältä:
Menopelimme tämän ja huomisen ajan:
Illemmalla pistäydyttiin vielä pikkuruisessa Manolatesin kylässä syömässä ja ihailemassa paikallisten kädenjälkeä usemmassa pikkuliikkeessä sympaattisten kuppien, kippojen, korujen ja taulujen muodossa.
Lopuksi, ennen illan bloggaussessiota, pulahdus lähitienoon Psili Ammos-rannalla. Jostain syystä lähes jokaiselta Kreikan saarelta tuntuu löytyvän samanniminen biitsi, mitä lie tuo nimi tarkoittanee...
-T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti